Jokapäiväiset mustat unet
sitkeä läpäisemätön pimeä nahka
enkelin valoton fuuga,
viikonpäivien kontrapunkti, jossa
jokainen päivä soi omaa pimeyttään
päässään musta huppu, hulluus
joka viiltää silmäsi auki.
Menin metsän keltaisesta ovesta
sen hiljaisuuteen
ja yhden linnun laulu
täytti, koko metsän.
Olen seissyt pimeällä pihalla, nähnyt
sinut hänen kanssaan makuuhuoneessa.
Olen seissyt puun varjossa, nähnyt
sinut hänen kanssaan puistossa.
Olen itkenyt hiljaa elokuvateatterin hämärässä,
nähnyt sinut hänen kanssaan vierekkäin.
Tänään näin sinut torilla, katsoimme toisiamme
kuin täysin tuntemattomat ihmiset
jotka äkkiä, ihan sattumalta, kohtaavat.
Naakat nokkivat jätteitä puisen tiskin alla,
ihmiset hypistelivät keltaisia omenia,
pyyhkivät perunoiden multaa sormistaan,
hymyilivät lokakuun auringolle.
Me vain katsoimme, toisiamme.
Taitoin punasipulien varret, työnsin ne kassiin
ja menin kotiin.
Hän olisi halunnut vaihtaa yhdet sanat toisiin sanoihin,
ja nimensä toiseen nimeen, ja eikö
eikö olisi ansainnut?
Hän olisi halunnut vaihtaa tuolinsa toisiin tuoleihin,
ja sylin toisenlaiseen syliin, ja eikö
eikö olisi ansainnut?
Hän olisi halunnut vaihtaa valkoiset kallat toisiin kukkiin,
ja toisenlaisen kevään toisenlaiseen syksyyn, ja eikö
eikö olisi ansainnut?
Hän olisi halunnut vaihtaa yhden syksyn toisenlaiseen syksyyn,
ja talven toisenlaiseen talveen, kevään toisenlaiseen kevääseen,
ja kesän toisenlaiseen kesään, ja eikö
eikö olisi ansainnut?
Hän olisi halunnut vaihtaa yhden hetken toisenlaisiin hetkiin.
Ja eikö, eikö olisi ansainnut?
Kissa rakastaa vanhaa reppua, makaa sen päällä kuin vanha uskollinen rakastaja ja hieroo poskeansa sitä vasten. Vihreä kulunut markiisi ratisee sen kynsien alla, kun ensilumi sataa äkkiä kuin taivaan luja ja valkea tahto. On kuin jäiset mannasuurimot vierisivät niskakuilua pitkin takin kaula-aukosta sisään. Hyhmäiset sormet, urkurin kädet jotka painelevat selkänikamien luisia koskettimia. Huum. Huum. Huum. Urut soi ja taivaan katto repeää.
Jumala loi sinutkin, saatana, omaksi kuvakseen. Mietin kuinka hän saattoi noin paljon erehtyä, ja sitäkin, että Jumalan piirustustaidoissa täytyi todellakin olla alunperin jo jotain vikaa.
Jos tulisit yöksi, arvaa mitä tekisin? Keittäisin hymyillen aamulla kaurapuuroa, hyräillen. Tosin, sekoittaisin puurosilmäksi kilon paketin rotanmyrkkyä ja katsoisin sinua silmiin kun popsit sitä aamuauringon valossa. Ja kuolisit kituen.
En tee sitä.
Jumala katsoo, sinuakin, lempein märin silmin ja pudottaa rakeensa taivaasta maanpäälle. Katso: tämä on täyttä, lumisateen hiljaisuutta.
Hän tunsi paljaiden varpaidensa alla asfaltin, se oli jo lämmin vaikka oli varhainen aamu. Kämmenessään hän puristi kolikoita ja pelkäsi, että ne putoaisivat. Hän oli nähnyt pahaa unta, sitähän se oli, hän ajatteli, aivan varmasti se oli niin, koska herätessään hän löysi vain isän, joka makasi sängyssä hiljaa vaikeroiden.
Hän piteli sinistä maapalloa käsiensä välissä. Pienestä aukosta, melkein pohjoisnavan kohdalla tipahteli kolikoita, jotka putosivat yksi kerrallaan matolle, paljaiden varpaiden ympärille. Aamupäivän kirkas valo värjäsi ilmassa pyörivät kuparin väriset kolikot. Kullaksi, jota hän ravisti lattialle läpikuultavasta maapallostaan. Tuolla, tuossa maassa me asumme, äiti oli kertonut. Hän piti maapalloa käsiensä välissä, valo liukui sen pinnalla ja katkesi maapallon ympärillä olevan valkoisen pannan kohdalla. Hän ravisti.
Montako niitä oli? Aika monta jo, hän kumartui ja keräsi erikokoiset kolikot lattialta. Oli isän nimipäivä. Kaupasta hän osti kahden tulitikkuaskin kokoisen suklaalevyn, juuri sen jonka käärepaperissa oli apina, joka soitti haitaria. Kävellessään kotiin hän pelkäsi uudestaan, pelkäsi, että suklaalevy putoaisi hänen kädestään. Kaikki olisi mennyttä, jos niin kävisi. Hän juoksi, juoksi pihan läpi.
Hän piti kämmentään isän poskea vasten, koska tämä itki ja sanoi, että kaikki olisi muuttuva hyväksi. – Isä, hän sanoi, kaikki on, ja heilautti paljaita varpaitaan auringonvalossa. Isä jakoi suklaalevyn kahtia, katsoi apinankuvaa sekä häntä ja hymyili. He nauroivat ja hän lauloi laulun, jonka oli juuri oppinut.
Hän heräsi ja luuli, että joku lauloi, mutta se oli hänen unensa. Hänen unensa, jonka vain hän kuuli ja hän nousi, puki päällensä ja unohti. Unohti sen, mitä lauloi unessa. Ja sen mitä osasi.
Mutta eräänä aamuna, vuosien päästä, hän kuuli sen uudestaan ja muisti laulun sanatkin tarkalleen. Ja lauloi, juuri sitä laulua, jonka hän osasi.
