Päätät jäädä henkiin koska et hukkunut. Televisiossa naparetkeilijät hiihtävät autiossa valkoisessa maisemassa kohti pohjoisnapaa. Oliko se hän vai hän, kysytään, eikä kukaan tiedä enää varmasti, ei muista, kuka valloitti pohjoisnavan. Oli ensimmäinen joka nosti lipun, kulki koko matkan yksin, pääsi perille ja viimein: palasi kotiin.

Napajäätikkö sulaa kiihtyvällä tahdilla, emme halua sen tapahtuvan, ei hänkään joka yhä kaksin käsin pitää jäätiköstään kiinni, ei jaksaisi elää. Ei jaksaisi elää. Emme tiedä kuolemastamme mitään tärkeätä, kuolemanpelkomme suojaa meidät, sen mitä elämme.

Olemme enimmäkseen vettä, vedessä alkumme saaneita, vedestä nousseita. Kerrostalon kokoiset lohkareet kelluvat kohti, kun valtava valkoinen manner sulaa ja palaa omaan alkuunsa, muuttuu vedeksi jälleen; virtaa sisällämme. Emme halua kuolla, jäätyä, olla jäätikkö. Maisema missä vain yksinäinen naparetkeilijä hiihtää täysin puhumattomana. Päätät jäädä henkiin ja elää, et jäätynyt.  Jäät.